Tavallisen (fitness) elämän hautajaiset

Olette varmasti huomanneet että tämä blogi on kevään ja kesän mittaan hiljentynyt. Välidieetti oli ja meni ja sen tulos oli todella hyvä ja lupaava. Se lisäsi itseluottamusta ja antoi aihetta alkaa suunnittelemaan seuraavaa askelta. Se herätti ajatuksia minusta urheilijana, tulevaisuudestani ja siitä, mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä. 

Mutta mihin suuntaan lopulta päätin lähteä? Missä on se minun tieni, jota haluan kulkea? Ajatus pyöri päässäni pitkään, ennen kuin se kirkastui varmaksi ja kestäväksi. Tähän ei voi lähteä kevein perustein eikä takki auki. Mutta tein sen lopulta, yhtäkkiä eräänä elokuisena päivänä tiesin mitä minun pitää tehdä. 

On aika haudata Tavallinen (fitness) elämä. On aika ottaa seuraava askel ja jättää vanha taakse. Olen kirjoittanut tätä blogia nyt 2,5 vuotta enemmän tai vähemmän innolla ja pieteetillä, kirjoittanut tänne mietteitäni ja ajatuksiani, kertonut onnistumisistani, haaveistani, epäonnistumisista ja kaikista niistä ajatuksista joita on tullut vastaani matkallani tähän pisteeseen. Yli 12000 lukukertaa on todella paljon tämmöiselle blogille, jossa ei oikeastaan ole ollut punaista lankaa, vain mietteitä tästä elämästä ja kertomuksia siitä elämästä johon olen opetellut ja jota olen elänyt. Kiitos jokaisesta lukukerrasta. Kiitos, että joku siellä on jaksanut lukea jonkun täällä olevan elämästä. 

Mutta nyt en enää mieti. Oppiminen ei lopu koskaan, mutta haluan oppia teidän kanssanne, ja teille. Haluan, että kaikki se mitä minä olen oppinut, helpottaisi jonkun sellaisen elämää joka vasta aloittaa. Haluan rohkaista sitä jota pelottaa ja jännittää kaikki uusi ja ihmeellinen. Haluan kertoa miten ei kannata tehdä, jotta joku siellä välttäisi ne sudenkuopat joihin itse astun. 

Nyt on aika jättää se tavallinen (fitness) elämä taakse, ja ottaa seuraava askel kohti... niin. Kohti kisalavoja. Tule mukaan seuraamaan matkaani bikini fitness- lavalle uuteen blogiini. Sieltä saat myös minun vinkkejäni siitä miten aloittaa, miten jatkaa ja miten edetä ehkä itsekin sinne kisalavalle. Tai sitten vain parantaa omia elämäntapoja terveellisemmiksi, tai vain helpommiksi. 

Uuteen blogiini pääset TÄÄLTÄ, ja löydät sen nimellä I Did It.

Kiitos vielä kaikille lukijoille, ja toivon että löydätte uudesta blogistani vielä jotain joka antaa teille mielenkiintoisia lukuhetkiä myös jatkossa!

<3 : Suvi

Valoa tunnelin päässä!

Hei sun heiluvilles! Täällä sitä ollaan taas, entistä ehompana kirjoittelemassa piiiiiiiitkän tauon jälkeen uusista tuulista ja vähän vanhoistakin.

No valehtelin ehkä pikkuisen. En oikeasti oo entistä ehompi, vaan oon vasta toipumassa talven 4kk kestäneestä flunssakierteestä joka alkaa nyt vasta oikeastaan helpottaa sen verran että uskallan avata sanaisen arkkuni Internetin eetterissä kaikelle kansalle uudestaan.

Tää talvi on ollut tosi rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sellaiselle, joka on oppinut käymään salilla 4-5 kertaa viikossa, treenaamaan lujaa, nauttii siitä ja tuntee jonkin sortin euforiaa siitä että saa lihakset kipeäksi, on tosi kova pala kun kroppa ei kestä ajatustakaan treenistä, vaan pakottaa istahtamaan takaisin sohvalle. Mä oon joskus tykännyt tosi paljon istua sohvalla. Syödä herkkuja. "Nauttia olostani ja elämästä". Siis siinä sohvalla. Sittemmin oon tajunnut, etten mä siinä sohvalla oikeastaan elä, vaan katselen vaan elämän lipumista ohi samalla kun istuskelen jalat sohvalle nostettuna. Nyt oon itkua niellen ja jalkaa maahan polkien (juu, siis ihan oikeasti!) istunut takaisin sohvalle juomaan finrexiniä.

Turhautumista lisäsi se, etten tiennyt miksi olin niin kipeä ja voimaton. Mieli painui matalaksi, taistelutahto ei tuntunut vievän asiaa muuta kuin turhautumisen partaalle. Lääkärissä kävin viimein nyt kevään puolella, eikä sieltäkään löytynyt ratkaisua. "Pikkuflunssaa toisensa jälkeen, kun sitä on ollut liikkeellä." Verikokeilla testattiin taudit reumasta kilpirauhasarvoihin, eikä mitään missään. Tulehdusarvotkin oli normaalit. Tunsin olevani luulotautinen. Vähintäänkin hullu. Lääkärin luvalla rohkaistuin kuitenkin treenaamaan edelleen, niinkuin olin siihen asti varovasti ja sinnikkäästi kaikesta huolimatta yrittänyt tehdä muutenkin - huonolla menestyksellä. Tein kevyitä pumppitreenejä, "hyvän mielen treenejä", niinkuin niitä kutsuin. Mielenterveyden ylläpitämiseksi, ja voinnin mukaan vähän lihasmassankin ylläpitämiseksi. Epätoivoinen pelastusyritys niille lihaksille, joita vielä oli vähän jäljellä.

Pikkuhiljaa kuitenkin olo on parantunut, voimatasot parantuneet niin, että kävelykään ei ole vaan hidasta lyllerrystä ja ryhti on taas suoristunut. Leuka on noussut rinnasta. Jalat on menettäneet puolet koostaan, muhkea (ylpeyden aiheeni) peppuni pienentynyt puoleen ja (tää on ainoa plussapuoli) keskivartalo kaventunut. Laihduin, surkastuin, ja mieli oli matalana. Jenkkikset ja satulalaukut (naiset, te tiiätte ne kyllä, ne tulee siihen reisien ulkosyrjälle lantion alapuolelle!) tekivät paluun ja muoto muuttui niin, että ne M- kokoiset housut jotka olin joutunut ostamaan kasvaneille jaloilleni jäi taas liian isoiksi. Työnsarkaa siis on taas ihan riittävästi!

Jotta elämää ei tehtäisi liian helpoksi, niin tässä toipumisen edistyessä ja treenien taas pikkuhiljaa alkaessa kulkemaan, aloitettiin sitten jokakeväiseksi muodostunut dieetti. Tällä kertaa otetaan pikkuisen ärtsympi versio, kun homman nimi on Välidieetti. Se siis tarkoittaa sitä, että katsotaan minkä verran lihaa sinne luiden päälle on saatu tehtyä tässä 2,5 vuodessa. No paljonhan tässä sairastelukierteen aikana on kadonnutkin (ainoa asia mikä mulla huolestuttaa, että petynköhän mä kauheasti siihen miltä siellä peilissä lopulta näyttää) mutta treenit on alkaneet kulkea taas ja peilikuva muuttuu yllättävän nopeasti takaisin siihen ihan lupaavaan muotoon missä se oli vielä marraskuussa. Toivoa siis vielä on.

Kaikki tämä kuitenkin tehdään oloa kuulostellen ja kroppaa kuunnellen, sillä jos jotain tänä talvena oon tästä sairastelukierteestä oppinut, tulee tässä:

• Kuuntele kroppaa. Se mitä se sanoo, ei ole vitsi.
• Kroppa on ainoa työkalusi tässä lajissa. Jos se on epäkunnossa, et saa mitään aikaan vaikka kuinka hakkaisit. 
• Stressaaminen ei auta mitään. Se vain pahentaa asiaa, ja vetää mielen matalaksi. 
• Vaikka fitness olisi elämäntapa, tai tosi tärkeä osa elämääsi, se ei ole ainoa asia elämässäsi. Muista, että on olemassa muutakin mistä voit nauttia sillä aikaa, kun kehosi palautuu.