Epävarmuus - Olenko itse itseni pahin vihollinen?

No nyt on tulossa sitä vähän syvällisempää läppää, vihdoin! Tää on ollut mulla asialistalla jo melkoisen pitkään, mutta tuo muu elämä on nyt vähän onnistunut häiritsemään ajatustyötä. Mutta kokeillaas nyt josko päästäis tänään puusta pitkään. 

Meillä on kaikilla joku kohta itsessämme, joihin ei itse ole tyytyväinen. Mullakin on: Vaikka kuinka treenaisin, laihtuisin, kroppa muuttuisi jne, niin jostain syystä mun jenkkikset on ja pysyy tiukasti siellä missä ne on. Ne pienenee, juu, mutta joka kerta kun laitan IHAN MITKÄ TAHANSA pöksyt jalkaan, niin sieltä ne tulee: KYLKIMAKKARAT!! No niin, voihan olla ettei muut niitä edes huomaa, ja voi olla ettei itsekään sitä aina muista edes katsoa, tsekata tai kiinnittää huomiota siihen, ja aina välillä unohtaa niiden olemassaolon aivan kokonaan. Mutta koska mun tapauksessa kyse on täydellisyyden tavoittelemisesta kaikissa osa-alueissa, perfektionismi ottaa vallan aina kun ähellän housuja jalkaan. No mitä sitten, kylkimakkarat on aika monella, eikä se mitään haittaa. Muutenhan mä oon ihan hyvässä tikissä. Eikö niin? Muffinssivyötärö oli ennen, siis vain vuosi sittenkin paaaaaljon isompi kuin nyt, joten edistystä on tapahtunut! Eikö niin? 

No ei. Tai no joo, mutta ei. Täällä tehdään hei paljon, paljon töitä että sais sen kropan sellaiseksi kuin haluaa. Miksei se sitten voi totella raakaa voimaa ja kovaa työtä mikä sen eteen tehdään, ja LUOPUA niistä kirpuleen makkaroista??!! :D No niin. Siinä se nyt tuli, kaikkien nähtäväksi se turhautuminen mikä joskus tulee mieleen. En oo täydellinen, enkä jaksa aina suhtautua asioihin ihan kauhean täydellisesti. Mutta on se varmaan tuttua muillekkin? :) Sitten muistaa aina sen, mitä kaikkea on saanut oikeasti aikaan, miten suuri muutos nyt on jo tullut ja tajuaa, että tässä elämäntavassa on kyse kärsivällisyydestä, pitkäjänteisyydestä ja hyvästä olosta. No, mulla on yksi kolmesta, joten oikealla tiellä ollaan! Jes! :D 

Mutta ei siinä vielä kaikki! Epävarmuus iskee vanhasta tottumuksesta, kun tajuaa ettei mahdu enää parhaisiin farkkuihin. Niistä tavoitehousuista oli jossain aiemmassa postauksessa puhettakin, mutta nyt on käynyt niin, että ne tavoitehousut ei enää mahdu päälle. Yhdet toiset farkut repesi jo. Siis REPESI!! Mun revityt rokkifarkut, jotka repsotti ja lötkötti löysänä päällä vielä kesällä, on nyt niin tiukat, että reisissä olevat reiät pingottaa ja yksi repeytyi jo lisääkin kun testasin niitä eilen jalkaan! Mun suurin ongelma on se, mitkä farkut voin laittaa kouluun ettei ne repeydy kesken illan! :( Kokeilin mä vähän aikaa sitten kaupassakin erilaisia farkkuja. Niiden ongelma oli se, ettei koko kaupasta löytynyt sellaisia housuja, jotka olis ollu sopivat sekä peban ja reisien että vyötärön JA pituuden kohdalla. Argh! Epävarmuus ja ahdistus kohoaa vanhasta tottumuksesta jostain tuolta syvältä sisimmästä: "Mä en enää mahdu mun housuihin, kaikki on pieniä, se tarkoittaa siis sitä, että..... MÄ OON LIHONNUT??" No joo. Hymyilyttää vähän kun kirjoitan tätä, mutta kaikki tietää tän tunteen, ja vaikka kaikki tietäisikin mistä se johtuu, niin ohikiitävän hetken verran sen ajatuksen uskoo. Ihan vaan vanhasta tottumuksesta. 

Joten lisätään pökköä pesään! Kävin tänään puntarilla. Oon lihonnut n. 4kg. Tai siis, paino on noussut 4kg viime kesästä. IIK!!!!!!!!! :O Tai sitten ei! ;) Nyt pitää laittaa tänne ennen ja myöhemmin kuvat, jotta niin minä, kuin te lukijatkin näette mitä tarkoitan sillä, että muutokset joista puhun, ei välttämättä ole maailmanloppuja, vaikka ne siltä kuulostaisikin - vanhan tottumuksen vuoksi. ;)

Nää kuvat on otettu lähes samassa paikassa, sama paita päällä ja samassa asennossa. Huomaatteko eron? Mä huomaan! :) Kuvien välillä on (ääh, en muista tarkkaan vaikka kuinka yritän) arviolta puolisen vuotta. Työ tuottaa tulosta, vaikkei sitä aina tajuakkaan. Siksi kuvat ja sen semmoiset on paaaaljon parempi tapa seurata tilannetta kuin se oma arvio peilikuvasta, puntarin arvio painosta tai vaatteiden mahtuminen päälle. Ne on niitä keinoja kun koittaa laihtua isosta pieneksi, mutta kun koettaa laihtua JA kasvaa, niin keinot on vähän erit! :D Pitäis yrittää myös itse muistaa tuo useammin. 

Itse on kai itsensä suurin arvostelija. Niin minäkin. Junnu postasi youtubeen tosi hyvän ja toimivan treeniliike-videon joka löytyy täältä! Siinä mä (siis tä, mitä MÄ teen treenivideossa?!) teen kyykkyä taljassa, ja se on kyllä tosi toimiva pakaraliike. Mutta ainoa, mitä mä näen tuota videota katsoessa on ne pirkuleen kylkimakkarat!! :D Huomaako joku ne niin, että kiinnittää videota katsoessa vain siihen makkaraan nyt huomiotaan sen sijaan, että tsekkaisi tuon liikkeen? No en tiedä. Uskoisin, ja haluankin uskoa että kukaan muu ei sitä niin edes ajattele, onko mulla kauheat makkarat siinä housujen vyötärön yläpuolella. Paitsi minä! :D Mutta siellä se video on, ihmisten nähtävillä, ja se on ookoo. Mä saan arvostella itseäni, muut saa arvostella mua ja se on ihan okei. Sille kylkimakkaralle tehdään se mitä voidaan, tehdään töitä ja nähdään vaivaa, mutta vaikka se siellä on, ei se pilaa mun jokaista päivää. Ei elämä ja ilo ja mikälie saa olla kylkimakkaroista tai niiden olemassaolosta kiinni! Joskus ne harmittaa enemmän, mutta sekin on ihan ookoo! Eikö? :) Sitten sen voi käyttää motivaattorina seuraavassa treenissä, tai seuraavan kerran kun ei huvita syödä reippaasti sitä kolmatta ruoka-annosta. Aina joskus on ihan näppärää muistaa, miksi tätä tekee - sen hyvinvoinnin lisäksi! ;)

Amarillo Pirulliset Bileet - kurkistus esiripun taakse!

Takana taas yksi kierros Pirullisessa Tivolissa! Tässä postauksessa raotetaan vähän esirippua tivolin salaisuuksien edessä, ja näytetään pientä esimakua taioista joita meidän tiimi tekee tällä kiertueella. Kaikkia salaisuuksia ei tietenkään paljasteta, jotta teille jää jotain vielä arvailujen varaan - muutenhan se olisi aikamoisen tylsää, eikö? ;)

Pirulliset bileet ja Tivolin tähdet löydät videolta täältä!

Videolta löytyy siis meidän suuret, mahtavat ja friikit tähdet, jotka luovat ihan mielettömän shown tämän kevään aikana Amarilloihin ympäri Suomen! Sitten on se meidän tiimi, joka sitten kuupoilee ympäriinsä tehden parhaansa, jotta illasta tulee kokemus perus baari-illan sijaan. Me ollaan päästy esittäytymään pirullisten ruokalistoihin: 

Ta-daa!

Niin että miten se sitten tapahtuu? Se maagisen, pirullisen tivolin luominen? No. Ensin pakataan kaikki tarvittava rekvisiitta autoon. (Rekvisiitta on toki suunniteltu ja valmisteltu ennen kiertuetta.) Sitten lähdetään huristelemaan keikkapaikalle, joten esimerkiksi viime viikonloppuna matkaa kertyi matkamittariin kevyet 1150km.

Lähtö suoritettiin siis aikaisin aamulla. Todella aikaisin. Mä en oo oikein aamu-ihmisiä... 

Ja kun päästiin vihdoin perille, alkoi sitten luomistyö! Kotkan Amarillo muuntautui tivoliksi näin: 

Noin! ;) Ja sitten olikin vuorossa hahmot, jotka siellä sitten heilui. Minun hahmo on sellainen vähän räjähtänyt nukke, joten saan heittäytyä vähän villiksi noiden naamajuttujenkin kanssa! :)

Tältä tämä nassu näyttäis näin kiertueen alussa, saapa nähdä miten tuon nukke-paran habitus kärsii ja rähjääntyy kiertueen edetessä... :D Kuten näkyy, rakkaat tiimiläiseni osaavat kiusata viattomia nukkeja, työnnetään sormea korvaan ja säikytellään hengiltä! :O 

 No mutta, illan aikana mä myyn siis promotuotteita, eli Minttu-uutuutta ja olutta, sekä jaan popparia ja hattaroita niinkuin kunnon tivolissa konsanaan! ;) 

Jotta tästä nyt varmasti kehkeytyisi kunnon mainosblogautus (apua, sori!!) niin toivotan kaikki tämän lukevat lämpimästi tervetulleiksi kaikkien aikojen kuumimpaan Pirulliseen Tivoliin! :D Meillä on siellä ainakin tosi hauskaa, joten tuu mukaan! ;)

Kiertuetta ja tavallisen elämän metsästystä

Hui hai, ja täällä ollaan taas! Mulla onkin paljon kerrottavaa, mutta aikaa niiden kaikkien juttujen kertomiseen ei meinaa ollenkaan olla! No mistäs aloitetaan?

Peilikuva alkaa näyttää jo aika kivalta! :) (Ainakin jos tarpeeksi kaukaa katsoo! ;) )

Aloitetaan treeneistä! On ollut niin kivaa olla salilla taas! J on potkinut mua eteenpäin ihan urakalla, ja aina kun J ei ole ollut potkimassa, niin musta kuoriutuu joku ihan älytön salihirmu, joka luulee olevansa toooosi rankka mimmi ja painaa menemään ihan urakalla! Mulla on ollut mielettömän hyvä draivi päällä, ja sitä saa lisää kun katsoo peiliin ja huomaa sen edistyksen mitä nyt on yhtäkkiä tuntunut tulevan tosi paljon! Ihan mahtava fiilis käydä salilla taas. :)


Pieni flunssanpoikanen on yrittänyt tulla tosin mun ja mahtavuuden väliin, joten se on nyt onnistunut vähän hillitsemään fiiliksiä niin treenien kuin koulunkin osalta. Argh, miten ärsyttävää! Nokka vuotaa ja aivastuttaa, ääni painautuu maan alle piiloon ja väsyttää eikä mikään huvita, muu kuin tee ja vilttiin kääriytyminen. Joten: Hirviä määrä vitamiineja nassuun, teetä hymykupista ja leipäsiä ihan vaan siksi että ne on hyviä ja pitkästä aikaa niitä sattuu olemaan kaapissa, kauhiana hedelmiä että energiatasot pysyis edes jollain tasolla kun ruoka ei maistu. Niin, ja viltti korviin niinkuin kuuluukin. Yhden illan verran sain sairastaa, kunnes velvollisuudet kutsui jälleen.

Keikalle jälleen, tässä alkaa olla jo valmiina tämän kevään lookki, villejä viivoja ja hurjia vetoja.  Niinkuin Pirullisessa Tivolissa kuuluukin! ;)

Valmista keikalle! ;) 

Tiimi valmistautuu myös!

No tästä sitten päästäänkin niihin työjuttuihin, jotka sotkeekin aika tehokkaasti nyt ihan koko pakkaa - niin koulun, treenin, unen, ruokailun ja rytmien ja rutiinienkin kanssa! Viime viikonloppuna alkoi kiertue, jossa olen mukana kahta viikonloppua vaille kaikilla keikoilla. Meidän tiimi kiertää lähes koko Suomen Amarillot läpi tämän kevään, tarkemmin sanottuna vajaan kolmen kuukauden, aikana Amarillon Pirulliset Bileet- kiertueella. Se on ihan mielettömän siisti rundi, mutta todella raskas - siitä sain esimakua viime viikonloppuna! :D Laskettiin pikaisesti että ajomatkoineen, roudauksineen ja keikkoineen työtunteja tuli rapiat 38h, yöunilla ehdittiin olla maksimissaan 8h ja kilometrejä kertyi n. 1300km! Huhhuh!

Joko riittää, meitä väsyttää!! Kotia kohti.

Mä en tiedä miten hyvä idea on päästää tää teletappi rattiin, mutta yhtenä kappaleena ollaan silti kaikki joten kaippa tässä hyvin kävi! Se ajaa ken jaksaa, ja tiimi pelaa yhteen! Näillä reissuilla on niiden rankkuudesta huolimatta aina tosi kivaa! :)

Keikkareissun jälkeen on aika nuutunut olo - vasta näin keskiviikkona voin sanoa, että alan palautumaan reissusta univajeiden sunmuiden jälkeen. Autossa istumisen jälkeen kroppa on ihan jumissa, treenit ei meinaa kulkea, syömisistä puhumattakaan! Stressaan aika paljon sitä, miten koulun ja treenien käy tämän kevään osalta, kun reissua tulee kuitenkin aika paljon. Mutta toisaalta, sehän on vain kolme kuukautta mun elämästä, ei kai mikään siihen kaadu... Eihän?! :)

Joten paluu arkeen on saavutettu taas tavallaan, kouluun käy tämän tytön tie, ja salillakin taidan käydä tänään myös - kyllä se siitä alkaa taas suttaantua, kunnes taas perjantaina lähdetään rundille! ;) 

Mulla onkin sulle, arvoisa lukija, nyt tehtävä! Jos satut bongaamaan mut tai meidän tiimin kiertueella, kerro siitä tänne blogin kommentteihin! Olisi hauska tietää missä kaikkialla joku lukee mun hölmöjä juttuja (kun en oo tainnu vieläkään päästä kunnolla niihin mun elämää suurempiin pohdintoihin, miksi oikeastaan tän blogin perustin...) ja missä kaikkialla meidät onnistutaan bongaamaan! :) 

Onko väliä miten treenaa?

Vuoden vaihteen jälkeen iskettiin täällä taas uutta vaihdetta silmään treenien ja syömisten kanssa. (Ei vitsi miten hyvä sanaleikki, eikö?!) Tehtiin siis uutta treeniohjelmaa ja palattiin joulumätöistä normaaliin ruokailuun ja normaaliin elämään. Miten sitten loman jälkeen pääsee takaisin vauhtiin ja elämän virtaan? Jos mä olisin sellainen superfitnesspupu, sanoisin tässä tietysti että se on helppoa, tai ainakin jättäisin sanomatta jos se olisi haastavaa, koska eihän kukaan täydellisyyttä havitteleva fitnessblogaaja voi näyttää että joo, joskus on hankalaa päästä takaisin vauhtiin? No, en tiedä. En oikeastaan ole niin tutustunut noihin oikeisiin fitness-bloggaajiin että tietäisin mitä ne siellä oikeastaan juttelee. :)

Mä en kuitenkaan edes yritä teeskennellä, että paluu arkeen olisi jotenkin aivan itsestään sevää ja helppoa. Tietysti kun elämä rakentuu tietyistä palasista pitkän aikaa, niin niitä rutiineja tulee jo jossain vaiheessa ehkä vähän "ikävä" ja kaipaa tietyllä tavalla sitä, että elämä sujahtaisi takaisin normaaleihin uomiinsa. Tuon mun päivärutiinisuunnitelman (josta kerroin täällä.) myötä helpottuu myös sen rytmin löytäminen, kun on selkeä suunnitelma siitä miten sen toteuttaa.

Nyt kun treenejä on takana parilta viikolta, oon alkanut miettiä sitä, miten saisin takaisin sen hyvän treenimeiningin päälle sinne salille taas. Kysymyshän kuuluu: Onko väliä sillä, miten siellä salilla treenaa? Riittääkö että siellä vain käy, tekee liikkeet mitä ohjelmaan kuuluu ja lähtee kotiin? Vai keskittyykö treenissä tekniikkaan ja tuntumaan, vai pitääkö siellä ryskätä täysillä niin isoilla painoilla kuin vain voi, ja vähät välittää tekniikasta (mikä ihmeen tekniikka??)?

No kaikkihan tietysti päättää itse miten haluaa treenata ja mitä haluaa treenillään saavuttaa. Itse tykkäisin hinkuttaa tekniikkaa ihan loputtomiin, hakea sitä tuntumaa sinne lihakseen, tunnustella sitä poltetta, että se tulee oikeaan lihakseen ja varmistaa ettei liike aiheuta painetta esimerkiksi nivelelle lihaksen sijaan. Sitten kun mulla loppuu sinni, koetan heilua niillä isoilla painoilla ihan hölmönä sitten, ilman sitä ajatusta mukana. Nyt mä oonkin opetellut kuuntelemaan kroppaa, enkä varsinaisesti päätä etukäteen ennen salille menoa mitä liikkeitä siellä teen. Tiedän suurin piirtein mitä lihasryhmiä teen, ja mille lihasryhmälle treeni on kova, ja mikä sitten enemmän semmoinen pumpiti-pump veri lihakseen- treeni. Mun treeniohjelma on siis viitteellinen kun päivien kohdalla lukee vain mitä lihasryhmiä treenaan milloinkin. Sekin on sitten muutettavissa silloin jos esimerkiksi kroppa sanoo, ettei selkä olis tänään yhtään vastaanottavainen treenille vaikka onkin selkäpäivä, vaan esimerkisi olkapää-ojentaja tarvis nyt vähän enemmän huomiota, niin silloin yritän kuunnella kroppaa.

Treenivihko mulla on kuitenkin mukana aina, ja sinne merkkaan sen mitä oon tehnyt. Tiedän, että monet sanoo että se on sitä orjallisen suorittamisen juttua, ja siinä keskitytään ihan vääriin juttuihin jotka vie sitä keskittymistä pois siitä itse treenistä. No, onhan se osaltaan niinkin. Mä yritän pitää sen vain sellaisena päiväkirjana, mihin merkkaan uudet liikkeet mitä kokeilen, tsekkaan jotkut painot millä oon tehnyt jonkin liikkeen ja koetan pitää sitä progressiota yllä niin, että kun näen vihostani, että se pystypunnerrus on tehty pari viime viikkoa niillä seiskan painoilla, niin josko tällä viikolla koittais nousisko se vielä hyvällä tekniikalla niillä kasin painoilla - etten jäisi junnaamaan siellä tekniikan hinkkauksessa, mutten välttämättä sortuisi niihin ylilyönteihinkään.

Eilen kävin treenillä taas, ja huomasin kuinka hankalaa on saada kunnon tehot päälle vieläkin. Eilinen treeni oli ihan ookoo, muttei mikään super hyvä. Se harmitti, kun ennen joulua oli saanut tosi hyvät tehot treeniin ja ne treenit oli aika kovia silloin melkein automaattisesti. Nyt niitä tehoja on saanut hakea aika paljon ja silti välillä tuntuu ettei ihan nyt lähde. Siksi aloin pohtia sitä, että onko ookoo tehdä välillä muitakin kuin superkovia treenejä. No on varmasti, mutta kun mäkin oon semmoinen täysillä- tyyppi, niin mä en tykkää semmoisesta tunteesta, kun tuntuu etten antanut kaikkeani, en vienyt sarjaa niin loppuun, että pää sanoo ettei enää mutta saan silti ne pari toistoa lisää.

Mä en ole painonnostaja, vaikka aina silloin tällöin erehdyn niin kuvittelemaankin. Yritän opetella, ettei kova treeni = isot painot. En todellakaan puolentoista vuoden jälkeen vielä jaksa nostaa kovinkaan isoja painoja, enkä pääsääntöisesti siihen yleensä pyrikkään. Teen toistoja, jotka kiusaa tiettyjä lihaksia, eri kohtia lihaksesta, ja väännyn joskus vähän erikoiseenkin asentoon, jotta saan sen tehon juuri siihen kohtaan kuin haluan. En kyllä kaiken rehellisyyden nimissä tosiaankaan osaisi hakea tuollaisia tuntumia ilman Junnua ja Junnun opetuksia, hoksautuksia ja vinkkejä, mutta tää matka on ollut todella mielenkiintoinen sukellus oman kehoni maailmaan.


Eiliseltä treeniltä käteen jäi kipeä peppu, kun treenin painotus oli pepussa. Ghetto-booty on hakusessa, ja mielikuvitus on rajana liikkeiden muokkaamisessa ja hakemisessa. Tein eilisellä treenillä varmaan neljää erilaista kyykkyä, smithissä muokkasin asentoani niin, että siitä tuli "peppu-kyykky", ja taljassa koitin tehdä vähän erilaista kyykkyä nojaamalla vähän taaksepäin ja antamalla paineen keskittyä siihen takalistoon. Kyllä se irvistyksen sai aikaan, ja tänään kankut on hellinä, joten kaippa se ookoo-treenikin sitten ihan perille meni. Tai perälle? :D

Tästä se alkaa, tää kuva on otettu muutama kuukausi sitten, ja tästä (kankkujen) suunta on vain ylöspäin! ;)

Keikkaelämää

Ihan ensimmäisenä toivotan kaikille oikein ihanaa vuotta 2015!

Mun vuosi vaihtuikin keikalla, kun ohjelmatoimistoni tuottaja sai suostuteltua tekemään uuden vuoden aattona keikan eräässä laskettelukeskuksessa sijaitsevassa ravintolassa. (Jätettäköön yksityiskohdat väliin tällä kertaa, vaikka keikka meni hyvin ja siellä kivaa olikin.) Olin alunperin päättänyt, että kaiken haipakan jälkeen olin ansainnut kunnon loman, rentoutumisen ja kotiutumisen uuteen kotiin jouluhässäköiden jälkeen. Tai niin mä ainakin luulin. Kaikki (teko?)syyt joihin tuottajalle vetosin siitä, miksi en voisi keikkaa tehdä, kumottiin tehokkaasti, ja mulle luvattiin kuut ja tähdet taivaalta että lähtisin keikalle. Niinpä saatiin aikaiseksi diili että otin mukaan hellun ja koirat, pakkasin koko köörin tuottajalta saamaani pikkubussiin ja suunnistimme keikkapaikalleni.

Normaalisti keikkailen yksin, jos teen esimerkiksi bilekaraokekeikan. Junnu ei ole nähnyt yhtä pienempää keikkaa lukuunottamatta koskaan mua keikalla, joten nuo uuden vuoden bileet oli aika jännä veto sinänsä. Lisäksi keikkapaikka oli minulle aivan uusi, enkä koskaan ollut aiemmin siellä käynyt. Uutta oli myös musiikkiskene, jonka tiimoilta tein myös vähän uusia aluevaltauksia samana iltana, joten pitkästä aikaa keikalle meno jännitti! :)

Hyvät bileet silti, jännityksestä huolimatta!

Meidän oli tarkoitus jäädä sinne yöksi, mutta majoituksessa olikin tullut joku hässäkkä, eikä meille ollut koirien kanssa omaa huonetta niinkuin oli sovittu, vaan meidän olisi pitänyt nukkua henksun omassa majoituksessa koirien kanssa. No voin kertoa, että kun henkilökunta tulee keskellä yötä (aamua) mökkiin ja meillä on kaksi superseurallista koiraa mukana jotka innolla tutkii kaikki tulijat (sen jälkeen kun ne on ilmoitettu niin että naapuritkin herää) niin siellä ei kyllä tarvi edes haaveilla kenenkään nukkuvansa hetkeen. Lähdettiin siis ajelemaan yöllä keikan jälkeen kotiin, niinkuin usein teen muutenkin, tosin lähinnä vain kiireestä päästä takaisin kotiin. :) Onneksi matka ei ollut niin pitkä kuin monesti on, ja matkaseura oli maailman parasta, joten kotimatka ei ollut paha rasti tällä kertaa.

Oli oikeastaan aika hauskaa, että sain Junnun mukaan, kun on kuitenkin vähän vaikea kertoa jollekin muulle, mitä se keikkailu on jos ei sitä kokeile itse. Nyt uskoisin että Junnukin ymmärtää miksi rytmit menee tuommoisten reissujen jälkeen sekaisin hetkeksi. Yritänpä selittää sen nyt tässä mahdollisimman yksinkertaisesti, niin tekin voitte kuvitella millaista se keikkaelämä sitten on. :)

Kun reissuun lähtee yksin ja ottaa vaikka kaluston mukaan, on matkassa monta mutkaa ennen kuin pääsee takaisin kotiin:

- Lähtö joskus aamupäivällä
- Pakkaa kalusto autoon (tässä menee ehkä n. 1h)
- Aja useampi tunti keikkapaikalle (yleensä n. 1/2-5h)
- Kasaa kalusto ja varmista että se toimii (n. 1h jos kaikki toimii niin kuin pitääkin)
(- Syö, jos ehdit)
- Laittaudu keikalle (1-2h)
- Vedä keikka täysillä (yleensä n. 4-8h)
- Pura kalusto ja roudaa se autoon
- joko a) aja kotiin tai b) nuku yö hotellissa ja aja päivällä kotiin
- Vie kalusto varastolle takaisin.

Tuolla jossain välissä olis hauska jos ehtisi syödäkin jotain, kun se syöminen olis tärkeää joka päivä, varsinkin jollekkin sellaiselle wannabe-fitness-böönalle niinkö minä. Kyllähän siellä aina on tiskijukalle ruokailu ja majoitus varattu ja tarjottu, mutta aikatauluista riippuu aika paljon se, ehtiikö mitään sitten oikeasti syömään. (Mä en pysty ennen keikkaa syömään, välissä pitää olla aina useampi tunti ennen keikkaa että uskallan syödä. Keikalla hyppiessä tulee helposti väsy ja huono olo jos on juuri syönyt.) Nukkuminenkin olis ihan siistiä välillä, mutta noilla reissuilla ei välttämättä pääse nukkumaan ihan heti. Keikan jälkeen energiat pöhisee aika pitkään vielä, eikä kofeiinin yliannostus keikalla tosiaankaan auta nukahtamaan keikan jälkeen. Joskus ennättää hotelliaamiaisellekin ennen kuin unimatti tulee kylään. Sellaisina öina kyllä mieluusti mahdollisuuksien mukaan ajelee suoriltaan kotiinkin, ja nukkuu sitten aamupäivällä kotona.  Tietysti sitten on sellaisia keikkareissuja, jolloin mestoilla saattaa vetää samalla reissulla pari-kolmekin keikkaa, joten sitten on vain kehitettävä jonkinlaisia aktiviteetteja, rytmejä tai rutiineja (kokeilin mennä ilmankin, menin sekaisin kuin seinäkello) joiden avulla ei päivät pyörähdä ihan miten sattuu päälaelleen.

Keikkaelämä on kivaa, ja raskasta, ihanaa ja kamalaa. Yksinäistä välillä, vaikka saan joka keikalla paljon uusia kavereita - sen yhden illan ajaksi. Sitten kaikki me lähdetään kotiin, eikä samanlaista iltaa, samaa porukkaa ja samaa fiilistä tule koskaan enää takaisin. Keikkailussa on, niiden rankkuudesta huolimatta kuitenkin myös paljon hyvää, siksi kai sitä jaksaakin tehdä.

Tämän vuoden puolella on tulossa vähän isompia juttuja, joiden takia pääsen taas uusiin seikkailuihin, joista voin kertoa ehkä vähän tarinoita sitten kun sinne asti pääsen... Maltan tuskin odottaa! ;) Tulossa on aika tiukkaa tykitystä, rankkoja reissuja pari kuukautta putkeen ja jänniä reissuja ympäri Suomen! Rankkaa? Kyllä. Siistiä? No ihan varmasti! Mä rakastan uusia haasteita, ja tadaa, sitä saa mitä tilaa! :)