Tältä näyttää tavallista (fitness) elämää elävän esiintyvän artistin tavallinen (fitness) elämä. Keskitytään hyvään oloon henkisesti ja fyysisesti ja pohditaan mistä se tulee.
Seuraa mun juttuja myös Instagramissa: suviisohoo
Mä oon lupaillut esitellä teille mun uuden ystävän, nälän, jo useampi viikko sitten. Olin ihan varma et se tulee tekemään parempaa tuttavuutta viimeistään silloin kun mun välipalalta otettiin hiilarinlähteet pois. Tai kun lisäiltiin aerobisia treeniohjelmaan.
Mutta mun täytyy kuitenkin tuottaa teille pettymys! Se nälkä jota oon (pelonsekaisin tuntein) odottanut, on tehnyt mulle oharit! Tottakai pientä mahan kurnimista on esiintynyt, ja ruoka-ajoista on aika paljon helpompi pitää nykyään kiinni, mutta aivan vakavasta maarun huutamisesta ei ole vielä ollut merkkejäkään!
Mites tää nyt tälleen menee? Eikö dieetillä pitäis olla nälkä, kurjaa, hirveetä ikenien imemistä, kynsien syömistä, hermoilua ja äksyilyä? Mielitekoja juu, paljonkin jos kaikkia ajatellaan yhtäaikaa. Mutta ei tää oo ollenkaan kamalaa vielä! Kai mä sit olin valmistautunut jotenkin sellaiseen hirveään kärsimykseen, ettei tää nyt sitten tunnukaan miltään kamalalta kun tässä tehdään tuloksia joka päivä ja fiilis pysyy korkealla.
Ja sitten on tietysti herkkupäivät, jotka auttaa jaksamaan. Seiskaviikon "palkinto" oli karkkipäivä, jonka saan jos treenit on kovia ja homma menee taas eteenpäin. No sittenpä puntarissa lyötiin paino sinne 51:n kilon puolelle ja karkkipäivä oli plakkarissa ansaittuna palkintona. :) Ja kyllähän ne maistui hyvälle kerrassaan, ansaitut karkit, joita sainkin lopulta syötyä päivässä semmoiset 500g! Kuvatodisteita ei tästä tapahtumasta saatu, keskityin todellakin vain niiden syömiseen - en kuvaamiseen! :D
Viikonloppuisin saan periaatteessa yhden vapaavalintaisen aterian, jonka avulla pää jaksaa, kroppakin ehkä vähän ilahtuu ja homma menee hyvässä hengessä eteenpäin. Nää on niitä juttuja jotka ei kaada dieettiä koska kyse ei ole kisadieetistä, vaan saattaa jopa auttaa sitä. Kortisoli- eli stressihormonit pysyy matalalla, mieli hyvänä ja kun iltaisin menee unille hymy huulilla, vois väittää että levon määrä ja laatukin on ihan kunnossa, joka kuitenkin on yksi tärkeimmistä asioista tässä hommassa. Se yksi ateria ei tee mitään yksistään, mutta mä väitän että se auttaa hirmuisesti jaksamisessa niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Nää edistysjutut on aina semmoisia henkimaailman juttuja, ettei aina se kuinka kurinalaisesti ja puhtaasti sä syöt määrittele sitä kuinka hyvin sä onnistut. Jos "täydellistä", askeettista elämää elävä fitnessmuikkeli stressaa ja murehtii jokaisesta asiasta mitä se tekee, ei se välttämättä onnistukaan sen paremmin kuin se joka vetää välissä laskelmoituja "ohareita" ja pysyy rentona ja hyväntuulisena. No molemmat onnistuu (tai epäonnistuu) yhtä varmasti - molemmat tavat toimii. Mutta mietippä ite, kummalla tavalla sä tekisit mieluummin?
Tänään on se päivä jota oon oottanu kuin kuuta nousevaa! Tänään pääsee vihdoin treenille, kahden viikon sairastelun, niistämisen ja yskimisen jälkeen!
Odottavan aika on ollut pitkä, ja viikonlopun kisakuvat facebookissa on ollut paitsi motivoivia ja hienoja, myös masentavia. Itse en ole tän sairastelun aikana paljoa peiliin viitsinyt edes katsella, tiukat paidat on jääneet kaappiin ja kaikki löysät kaavut on kaivettu esiin. Pienissä hormonihöyryissä kun turvottaa vielä lisää tän flunssapöhön lisäksi, ei peilikuva arvatenkaan ole ihan kovinkaan fitness. Tulostavoite kun on itsellä nostettu korkealle ja kun meikäläinen on melkoinen hätähousu, niin edellämainittujen yhdistelmä on omiaan saamaan epätoivon ja turhautumisen kyyneleet nousemaan silmiin. Juu hassua, outoa ja hömöä ja varmaan joitakin muitakin sanoja vois käyttää kuvaamaan tätä mun epätoivoa siitä, etten ikinä koskaan varmastikaan yllä, pääse, tai kykene samaan.
Siis ihan oikeasti.
Mikä siihen fiilikseen auttaa? No ensin otetaan itseä niskasta kiinni. Sitten ryhdistäydytään. Sitten tehdään suunnitelma - sama kuin aikaisemminkin:
Joka päivä, joka ikinen päivä tehdään töitä, tehdään se työ mikä täytyy tehdä jotta jonain päivänä se maalilinja häämöttää. Askel kerrallaan, askel askeleelta. Hätähousut hiiteen ja kärsivällisyys kehiin. Järki päähän ja lapselliset "mää tahon heti kaikki mulle nyt!" -jutut unholaan. Tää ei oo hätähousujen laji.
Mutta tän kaiken vimman voi käyttää myös hyödyksi! Sillä voi kammeta itsensä salille silloinkin kun ei huvita. Sen voi ottaa henkiseksi voimanlähteeksi, ja skipata treenilaturin. ;) Sen voi kääntää uskoksi siihen, että "vielä minä täältä tulen." Sen voi muuntaa itselleen ohjenuoraksi, muistutukseksi, miksi tätä tekee. Miksi tätä haluaa tehdä. Jotta joku päivä voi sanoa: "Minä tein sen." Vaikken koskaan nousisi kisalavoille, mä haluan saavuttaa sen tavoitteen jonka olen itselleni asettanut. Saada sen kropan joka on mun unelmakroppa.
Koska se on mahdollista. Koska minä pystyn siihen.
Moro! Laitappa ihan alkuun soimaan tämä seuraava video taustalle niin pääset tän päivän fiilikseen!
Tänään olis treenivuorossa poikkeuksellisesti jalat, kun huomenna olis taas tarkoitus rojahtaa Eskon hierontapöydälle hierottavaksi. Ajatuksena olis saada tänään kunnon kova jalkatreeni ja jalat ihan jäkkiin, niin että huomenna ne sais sellaisen palauttavan ja avaavan hieronnan.
Mulla on tänään jotenki ihan hirveitä käynnistymisvaikeuksia, ja motivaatio kovaan treeniin on vähän hakusessa. Miten sen motivaation ja treenifiiliksen sitten saa? Mistä se löytyy jos se on vähän hukassa? Kun tavoitteita on nostettu, ei aleta enää sanomaan et noooo jos ei oo fiilistä niin ei kai sitä sitte tarvi ku mennä vähän höntsäämään jotain.... Ei. Se fiilis löytyy kyllä sieltä, jos vaan haluaa. Jos ongelma on vaan siinä fiiliksessä eikä siinä, että kroppa koittaa kertoa että nyt menee liian lujaa eikä siksi ois poweria lähteä. Se on eri asia se, ja silloin kroppaa pitää kuunnella. Jos kyse taas onkin lorvikatarrista, niin se motivaatio haetaan esiin vaikka väkisin!
Uudet treenivaatteet piristää kummasti fiilistä, senhän tietää kaikki! ;)
Homma lähtee mentaalipuolelta, jo paljon ennen treeniä. Aamupäivästä asti virittäytyy tunnelmaan, suunnittelee treeniä mielessään ja miettii sitä fiilistä millä sinne olis menossa. Innostuu siitä ajatuksesta, että jes, jalat! Kovaa, raskasta ja infernaalista mättöä. (Kyllä, ylilyönnit on täysin sallittuja, jos oma pokka pitää.)
Salille tassutellessa jo musiikkivalikoima kohdilleen. Mulla oli pitkän aikaa soitossa Slipknot ja Disturbed tai muut sellaiset vihaiset, energiset ja adrenaliinin ylös nostattavat musat. Nyt mä oon kuitenkin siirtynyt konemusaan, ja soitan Spotifysta jo kolmatta kuukautta putkeen sellaista playlistiä kuin EDM Bangerz! Toimii! ;) Tuolla ylhäällä oleva biisi on yksi biisi siltä listalta, ja semmoista tykitystä ne aika pitkälle on kaikki.
Salilla mulla siis pauhaa tuollainen musiikki kuulokkeissa ihan täysillä. Sieltä mä saan sen adrenaliinin, sen fight-moden, beast-moden tai miksi sitä sitten ikinä haluaa kutsuakaan, jolla se treeni vedetään loppuun asti. Nyt varmaan salitutut alkaa ymmärtää vähän missä maailmoissa mä siellä salilla olen kun kulmat on rytyssä ja silmät kiinni ja pää nyökyttää tahtia.
Sarjaa mä vedän usein niin, että odotan sellaisen breakin, suvantovaiheen biisissä, kerään siinä kauheet vimmat ja sitten kun biisi lähtee taas täysillä eteenpäin, niin mulla alkaa sarja sillä vimmalla minkä keräsin siinä breikin aikana. Silmät kiinni ja uppoudun rytmiin joka on melkein kuin hypnoottinen tasaisella biitillään ja äänimaailmallaan joka eksyttää soundien keskelle uppeluksiin. Maailmasta kaikki muu katoaa, ja jäljelle jää vain se lihas, polte ja rytmi.
Mitähän tapoja muilla on saada se fiilis kohdilleen ennen treeniä? Onko muilla hyviä musiikkilistoja joista ammentaa voimaa ja energiaa? Olispa jännä kuulla! Vink vink! ;)
Me käytiin J:n kanssa perjantaina treenaamassa jalat, mä sain J:n opastuksella Medium+ intensiteetillä treenin ja kyhyhyllähän se tuntui! Ihan mahtavaa, kun sai taas painaa vaan ihan ilman miettimistä painoista, sarjoista, toistoista tai mistään muusta kuin siitä mitä teen just nyt. Sain vastapainoksi vielä piiskata J:tä sen treenissä, joten sain balsamia haavoille. ;) Perjantain jälkeen taidettiin molemmat kävellä vähän heikonlaisesti, joten taisi mennä treeni perille aika hyvin! :D
Viikonloppuna hengailtiin ja otettiin iisisti, sillä maanantaina mä sain vihdoin sanoa mun lomalle hyvästit! Jes. Mulle ei sovi joutoaika, kun ei ole oikein mitään tekemistä. Musta tulee tosi laiska, ja todella turhautunut tyyppi. Eilen aloitettiin rysäyksellä, kun heti alkuun tein yhden työkeikan, menin siitä suoraa kouluun paukuttamaan vähän exel-taulukoita, ja sitten vielä suihkautin iltatreenille salille! :) Ihanaa, I LOVE.
Olin niin innoissani, etten muistanut ottaa ainoatakaan kuvaa (vaikka mulla oli tosi hyvä tukkapäivä ja näytin kerrankin ihan suhteellisen slimmiltä ilman pahempia turvotuksia... joita, kiitos flunssan, on riittänyt viime aikoina) mun seikkailuista joten sori murut, ainoa kuvituskuva tänään on netin syövereistä tuleva meme joka sopii mun tulevaan postaukseen - siihen, missä paljastan mitä tavoitteita mä oon päätänyt itselleni ottaa.
Pst, joku tarkkasilmäinen saattaa löytää mun viime päivien Instagram-kuvista jotain vinkkiä siitä, mikä se saattaisi olla... ;)
Voi vitsit ette arvaakaan kuinka mua turhauttaa nyt!!
Mä heräsin aamulla uuteen päivään yksi ajatus mielessäni: Jes! Salille!
Mulla on suunnitelma. Mulla on tavoite. Mulla on suunta ja määränpää.
Mulla on ohjelma ja ruokavalio. Mulla on suunnitelma. Mulla on kaikki.
------------------------------------------------
Mulla on myös flunssa. Byääääh, yhyyyyy, niisk!!!!
Mun tämän aamuinen ajatus meni kokonaisuudessaan seuraavasti: "Jes, mun kurkkuun ei just nyt satu! Lihaksiin ei satu eikä niveliä särje! Tänään mä pääsen salille!"
No ei ihan. Mun liikunta koostui tänään koirien ulkoilutuksesta ja kaupassa käynnistä. Aaaarghhh!!!! Nyt kun se draivi on saavutettu ja motivaation kone on hyrähtänyt huristen käyntiin, niin tottakai mä oon sitten kipeänä sohvannurkassa.
Tää tilanne kieltämättä kysyy nyt ehkä vähän sinniä, ja ennen kaikkea sitä että siitä uudelleen löytyneestä motivaatiosta saisi pidettyä kynsin ja hampain kiinni!!
Flunssaisena hymykään ei juuri irtoa, ei edes lempimekko päällä.
Mä oon tässä vähän miettinyt mille alkaisin. Asiaa ei oo teillekään ollut liiemmin, eikä oikeastaan tästä fitness-jutusta ole nyt jaksanut höyrytä tai miettiä oikein mitenkään päin. Oon miettinyt mistä se johtuu, sillä treenaaminen ei ole jäänyt, ruokailutkin menee suurinpiirtein sinnepäin niinkö pittää ja rutiinilla mennään päivästä toiseen. No tietysti päivissä ei ole liikaa ollut muuta sisältöä, kun lomailen vielä tän kuun loppupuolelle asti.
Ei sillä, että treenaaminen olis jotenki maistunut puulta, tai että se ei maistuis ollenkaan. Kyllä se maistuu. Mutta se intohimo on puuttunut. Ai miksi? No mä lähdin sitä vähän miettimään tänään:
Mulla on aina ollut vähän semmoinen tapa, että kiritän itseäni "vertailemalla" itseäni muihin. Tai no tuo nyt on vähän hassusti sanottu, sillä saatan katsoa joitain tosi hyväkuntoisia mimmejä ja miettiä, että tuohon mä tähtään, ja mä pystyn siihen! Otan monesti esimerkikseni jonkun sellaisen, joka on "vähän mua edellä" kondiksessa, siis ei niitä huippuja sieltä biksufitneksen kärkinimistä. Vaan tavan salimimmejä, joilla on just sellaiset kivat pyöreät olkapäät kuin minkä eteen mä teen koko ajan töitä. Tai jolla on vielä pyöreämpi peppu kuin mulla. Ja mä mietin, et "jos tuo pystyy siihen...". Kuulostaa varmaan vähän hassulta? Sitähän se onkin. Sitä sanotaan joka paikassa, ettei sais vertailla ikinä. Mulle se on toiminut tosi hyvin, mutta ehkä se onkin siinä, ettei aseta itselleen ihan epärealistisia mielikuvia, vaan keskittyy johonkin yksityiskohtaan ja kiinnittää siihen vähän enemmän huomiota.
Mä oon taas kehityksen suvantovaiheessa, jossa kehitystä ei niin erota, ainakaan itse. Fiilikset laskee aina kun peilistä katsoo taas vähän turvonnut nassu aamusella. Älkää ymmärtäkö nyt väärin, mulla on kyllä omasta mielestäni ihan hyvä kondis turvotuksestakin huolimatta, ja se kondis menee kyllä koko ajan eteenpäin. Se on paljon parempi kuin vaikka viime talvena, vaikka tänä kesänä oon syöny vähän väliä pikkuisen ohi ja juhlinut illanvietoissakin enemmän kuin viime- ja toissavuonna yhteensä. Silti mä olen vähän turhankin kriittinen itselleni, ja turhaudun helposti siihen, etten saa omasta mielestä aikaan tarpeeksi kehitystä.
Sitten päästäänkin siihen, että mikä se on se "tarpeeksi kehitystä"? No se ongelma tuleekin juuri siinä. Kun mä en tiedä. Mun pitäis tehdä ehkä jotain tavoitteita itselle, niin että tässä pysyis joku järki tässä hommassa. Treenijutut meni kivasti eteenpäin ja tuntui tosi hyviltä ilman tavoitteitakin aika pitkään, mutta nyt on tullut fiilis, että joku tavoite, kannuste, kirittävä ajatus ois nyt se jota tarvitaan saamaan aikaan se draivi ja suunta siihen, miksi tätä tekee. Mä olen saavuttanut jo paljon niitä mun tavoitteita ja ajatuksia siitä, mihin suuntaan mä haluan mun kropan muotoa viedä. Mä oon tosi iloinen siitä, että niinkin paljon on jo nyt saavutettu. Mutta kehitys pysähtyy tyytyväisyyteen, eikä tää vielä riitä! Tää on vasta alkua, joten nyt täytyy miettiä uusia tavoitteita! :)
Pakko kyllä tähän väliin fiilistellä kun saavutin tänä kesänä yhden suurimmista tavoitteista! Mun salainen haave on ollut se, että mun tekemä työ ja sen aikaansaama kehitys näkyis myös ihan normikamppeissa muille ihmisille niin, että joku mainitsee siitä mulle. Ai vitsi miten typerältä se kuulostaa kun sen kirjoittaa tähän!! :D Mutta rehellisyyden nimissä, onhan se mukava kuulla jos kova työ huomataan.... Eikö? No tänä kesänä tää tavoite on saavutettu, joten.... YAY!!! Muutosta ja tulosta on siis tullu niin, että muutkin on sen huomannu!
Mutta mitäs sitten? Mille sitten aletaan? Koko ajan painetaan eteenpäin, mutta mistä se intohimo nyt sitten seuraavaksi tempaistaan? Syksyn tullen alkaa taas uusi vuosi mun projektissa, jota on tänä syksynä kestänyt täysipainoisesti 2 vuotta. Ois hauska katsella taaksepäin ja ihmetellä, mitä on kahdessa vuodessa saatu aikaiseksi, mutta vielä mä en uskalla sitä tehdä - liika tyytyväisyys ois kyllä nyt ihan vihoviimeinen lisä tähän fiilikseen, jäis se päivän treeni sitten helposti väliin. Joten otetaan se "mitä tapahtui kahdessa vuodessa"- postaus vähän myöhemmin! ;)
Nyt mä vedän fiiliksen mukaan näitä mun treenejä, tunnustelen, fiilistelen ja kokeilen uusia juttuja. En ota niin vakavasti koko hommaa. Niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, niin kauan se on hyvä. Nyt tää lähestymistapa tuntuu ihan hyvältä, joten mennään sillä.
Mä fiilistelen nyt elämää ja kesää, katsotaan mihin mä lopulta päädyn noiden tavoitteiden suhteen. Pidän teidät ajan tasalla murut, älkää luovuttako mun suhteen! ^_^
Hui! Nyt se on koittanut, se hetki kun on aika paljastaa dieetin lopputulos! Mä en tiedä mitä mä sanoisin, te kaikki varmasti viimeistään viime blogautuksesta hiffasitte et on joo ollu vähän hankala dieetti. No tavoitteet onneksi oli viimeiset pari viikkoa aika selkeänä mielessä - ne realistiset tavoitteet myös - ja hommaa painettiin eteenpäin apinan raivolla. Aerobiset 20min joka treenin jälkeen kun kroppa tuntuu ottavan sitä yllättävän hyvin vastaan, kaloreita ei silti pudotettu mitenkään älyttömän alas sillä muistin, ettei tässä nyt kisoihin olla tiristämässä mitään eikä siinä nyt sitten mitään järkeä olis ollu tässä vaiheessa.. Tekis silti mieli selitellä näitä kuvia kauheesti, et ku turvottaa ja nestettä on ja ja ja.... ku just heräsin ku nuo kuvat otettiin. Ni. Nii ja enkä vieläkään osaa niitä oikeita poseja! :D Niinkerta.
Okei. Mennään näillä. Tämän hetkinen kunto verrattuna kahden kuukauden takaiseen, jolloin dieetti aloitettiin. Alkukondis esitettiin ensimmäisen kerran täällä, kun tää projekti potkaistiin alkuun. Nyt se on täällä, uuden, vähän jopa muuttuneen kunnon rinnalla. Hui. Nyt mennään!
No okei, oon kyllä molemmissa ihan sikaräjähtäneen näköinen, mut siinäpä ne nyt on. :D Katsokaa kondista, elekää nassua! Kiitos. :)
Eli ennen......
......... ja jälkeen.
Jaaaaa ennen......
.......... ja nytten.
Jaaaaaaaaaaaaaa......
........ kyllä te tajusitte. :)
Siinäpä sitä olis, kroppaa taas raadollisesti näytillä koko kansan eessä. Jos tahdotte tiirata tarkemmin noita kuvia, niin klikkailkaa niitä, niin
ne tulee kaikki nätisti järjestyksessä omana isompana ruutunaan
näkyviin. :)
Painohan ei ole oikeastaan muuttunut sitten sen alun jälkeen mihinkään, kondis sitä vastoin on kiristynyt kyllä silti vähän. On se jännä, tää mun "slogani" piti loppuun asti: "Ei se paino vaan se tunne" joka nousi vielä kyllä arvoon arvaamattomaan noiden mun kriisien aikana, kun aina muisti siitä hyvästä olosta kun kroppa toimi ja aineenvaihdunta rullasi eteenpäin, kone oli käynnissä ja treenit sujui ja tuntui hyvältä - kaikki tuntui hyvältä - että ei se paino tai sen dieetin edistyminen ole niin suuri juttu sen rinnalla, että saa aikaan itselleen sen hyvän olon ja kevyemmän elämän! :) Näköjään se pätee myös tuon peilikuvan kanssa, voi olla että puntariin ei aina ole luottaminen. Tää oli eka kerta kun tajusin/uskalsin ottaa ennen ja jälkeen- kuvat (ja julkaista ne ennen- kuvatkin) joten siinäpä niitä teidän retosteltavaksi. ;)
Nyt olo on hyvä, suunnitelmat tulevaisuutta varten aika hyvin jo hahmoteltu.... mutta ensin mennään ensi viikon alkuun ihan hillitön loppukiri niin pitkälle ja niin paljon kun ehditään ennen H-hetkeä, kun se massiivisen mahtava, huikean hieno, mielettömän jännittävä ja viis miljoonaa muuta adjektiivia sisältävä THE JUTTU koittaa! Ai mikäkö?
En kerro vielä!!!
Buahhahhahhahhahhahhahhahahahahaaaaaaa!!!!!!
Salaisuuksien verho saa vielä pysyä kiinni, koska pitäähän mulla vähän ommaa kivvaaki olla. Vielä vähän aikaa. ;) Noista tulevaisuuden suunnitelmista kerron sitten kun niiden aika tulee, sitä ennen on vielä yksi tai kaksikin juttua varmasti matkan varrella.
Pysykäähän kuulolla, pian koetan ennättää postailla haastepostauksen, jonka sain tuossa eräältä toiselta bloggarilta. Hih, jännää! :D
Hei, aurinko paistaa ja kevät tullee! Jopa tänne pohjoiseen näyttäis auringon säteet yltävän lämmöllään! Siispä on hyvä hetki postailla superällölässyihanaaihqudaa-postausta! Aion hehkuttaa nyt ihan naurettavan paljon kaikkea mistä mulla on tänään hyvä fiilis, joten pessimistit, teitä on varoitettu! :P
Mulla on ollu jotenki aivan mahtava meininki tuolla treenatessa, hukassa ollut keskittymiskyky on löytynyt, voimatasot palautuneet ja parantuneet (en edelleenkään oo voimannostaja mutta siis ei keskitytä siihen nyt) ja treeni on kulkenut mahottoman hyvin!
Onko teille tuttu sellainen euforiafiilis treenatessa, että vaikka polte lihaksessa on ihan älytön ja lähes sietämätön, niin sitä vaan painaa silmät kiinni, tunnustelee poltetta ja huulille nousee sellainen pieni hymynkare kun tajuaa että se liike mitä tekee menee just sinne minne pitääkin, ja kunnolla kanssa?! Mulla oli eilen sellainen, ja voi jee miten kivaa oli treenata kun sai sen lihaksen pumpattua niin että lopuksi sitä ei voinut enää edes jännittää kun se oli niin sippi!
Yritin kummiskin, ainoa mikä jännittyi enää oli poskilihakset kun hymyilytti vielä treenin päälle. :D
Aloitin ihan käheellä jalkatreenillä, prässissä vahingossa taas henk.koht. painoennätys ja ihan käsittämätön keskittyminen siihen omaan tekemiseen alusta saakka! Tajusin jossain vaiheessa, että edes tuttuja en ollut tajunnut moikkailla niinkuin normaalisti oon pyrkinyt tekemään, vaan huulet tiukkana viivana, katse jossain kaukaisuudessa kuuntelin musiikkia korvalapuista volat kaakossa ja fiilistelin, puhaltelin ja valmistauduin seuraavaan sarjaan. Mieli aivan tyhjänä, ajatukset treenistä ja treenin ulkopuolelta kaikki pois puhallettuna ja sitten vaan menoksi. Tän takia mä rakastan treenaamista, kun koko muu maailma katoaa ja jäljelle jää vain se lihas, se liike, keho ja sen tuntuma. Lihas viedään äärirajoille, liike tehdään loppuun saakka ja lopetetaan vasta sitten kun yhtään toistoa ei enää jaksa.
Se oli vissiin se asenne...? :D
En oo mikään Cheek-fani varsinaisesti, mutta tää biisi tuntuis kertovan aika pitkälti sen mitä tarkoitan. :) Joten annan nyt musiikin kertoa puolestani sen mihin mun sanat ei riitä. :)
Viimeaikoina on ollut vähän ilmoilla sellaista epäröintiä, itsensä epäilyä ja ehkä jopa suoranaista dissaamistakin. On ollut sellainen fiilis, että tuleeko tästä mitään, ja miksi mä edes yritän kun ei tää kummiskaan varmaan onnista. No nyt en vielä voi kertoa sen enempää, mikä on se juttu jota oon epäröinyt, mutta TOIVOTTAVASTI saan kertoa jossain vaiheessa. :) Joka tapauksessa se hyvä juttu, mikä tässä on ollut, onkin just tuossa epäilyssä - nimittäin silti jossain tuolla takaraivossa huutelee niillä epäilyksenkin hetkillä pieni ääni: "Ihan varmasti pystyt! Ihan varmasti voit! Ihan varmasti onnistuu!" Ja se usko itseen ja omaan tekemiseen kantaa pitkälle, auttaa pitämään pään pystyssä ja selän suorana niinä vaikeinakin hetkinä.
Joo, joskus ympäristön paineet ja asenteet ja negatiivisuus sekä se, ettei niin moni ymmärrä mitä mä teen, joskus se harmittaa. Mutta miksi mä antaisin sen pysäyttää, tai edes hidastaa mun matkaa? Tietysti on harmillista se, miten negatiivisesti niin moni suhtautuu johonkin joka ei tunnu heistä itsestään omalta, ja tuovat hyvin herkästi sitä negatiivisuutta myös esille. Kyllä mä voin ihan rehellisesti sanoa, että joskus on tullut tosi paha mieli siitä miten ihmiset joskus ovat omaa mielipidettään tuoneet esille. Eikä siinä mitään, jokainen saa olla sitä mieltä mitä haluaa, mutta joskus mietin onko tää sellainen aihe missä on ok unohtaa tahdikkuus ja muiden tunteiden ja mielipiteiden, saati elämäntapojen kunnioittaminen tyystin. Tää on kuitenkin jotain mistä mä nautin ja saan iloa, oon onnellinen treenatessani ja Junnun kanssa treenitekniikoita ja uusia liikkeitä äheltäessni. Olkoon muut mitä mieltä sitten haluaa. ;) Sieltä jostain se kuitenkin se usko omaan tekemiseen, itseensä ja omiin valintoihin kumpuaa aina vaan, ja oon tosi onnellinen että oon löytänyt jotain sellaista mun elämään joka tekee mut onnelliseksi. Se on se hyvä olo, itsensä voittaminen ja kehittyminen joka treenillä, uusien asioiden oivaltaminen ja tekniikan oppiminen, ne on niitä asioita joista nautin.Vaikka edellisessä postauksessa pohdinkin vähän kieli poskessa sitä, oonko mä tarpeeksi fitness, niin eihän se ole se itseisarvo siihen miksi mä tätä teen. Ei se ole mikään status-juttu, tai se että pitää olla olevinaan jotakin. Se ei ole se juttu, vaan se, että elää juuri sellaista elämää mistä itse nauttii. :)
Mutta hei, se aurinko! Oon niin kesäihminen kuin olla ja voi, herään henkiin keväällä, aivan kuin auringon säteet sais puhallettua mut taas täyteen elämää. Nyt kun ollaan saatu esimakua jo siitä lämmöstä ja kesän tuulista, oon aivan tohkeissani enkä malttais millään odottaa enää kesää! :) Kesän kynnyksellä odotettavissa on jotain aivan mielettömän siistiä, johon on enää matkaa aivan naurettavan vähän. Valmisteluja ja suunnitteluja ollaan tehty jo kuukausikaupalla, ja voisin aivan loputtomiin vaan haaveilla tulevasta! Onneksi jäljellä on enää vain reilu kuukausi, ja huuuuurja seikkailu odottaa! :) (Hahhaa, enpä kerro mikä! :P Mutta vain reilu kuukausi enää ja tekin saatte tietää lisää.)
Maailmassa on koko ajan tosi paljon negatiivisuutta. On asioita jotka on tosi huonosti niin omassa kuin ympäröivässäkin maailmassa ja todellisuudessa päivän voi pilata niin itseltä kuin toisiltakin tosi helposti jos haluaa. Mä tiedän mistä puhun, oon ollu ennen varmaan maailman negatiivisin tyyppi! Yhtenä päivänä mä tajusin, että aina kun avasin suuni, sieltä tuli pelkästään negatiivista, aina piti valittaa jostain, piti tulukuttaa jostakin ja aina joku oli huonosti. Aloin ajattelemaan, että vois kai tämä elämä vähän mukavampaakin olla. Olin tosi huonoa seuraa jopa itselleni, saati sitten muille!
Mitä menetän ystävällisellä sanalla jonka sanon jollekkin? Mitä maksaa hymy ja ystävällinen tervehdys jollekin, vaikka tuntemattomalle? On asioita joita en ymmärrä. Okei. Mun ei tarvi noin vaan ymmärtääkään kaikkea, mutta voin yrittää. Voin ottaa omalla toiminnallani muita huomioon, olla ystävällinen ja saada jollekin hyvän mielen ihan pienellä vaivalla. Siksi yritän ajatella positiivisesti, löytää hyviä juttuja ympäristöstäni ja ympäröivistä ihmisistä. Me tuomitaan toisiamme tosi helposti, ja mäkin olen törmännyt siihen ilmiöön tosi monta kertaa, kun joku näkee tosi paljon vaivaa tuodakseen jotain negatiivista asiaa esille. Vastapainoksi mä yritän nähdä vaivaa tuodakseni jotain hyvää asiaa esille ihan vaan siksi, kun mä voin. Koska mikään ei estä mua tekemästä niin. Se ei maksa mitään, ja on ihan yhtä vaivalloista kuin sen negatiivisenkin tuominen esiin! :)
Kokeileppa sinäkin, mieti viikon ajan aina iltaisin AINAKIN kolme hyvää asiaa päivästäsi! Kommenttiosioon saa taas ottaa kantaa, ja olis kiva kuulla kokeileeko joku tätä haastetta ja miten se sujuu. Yksinpuhelu on kivaa, mutta vielä kivempaa on kuulla muittenki juttuja ku omia! :) Joten tässä on siis virallinen haaste juuri Sinulle! Mikä tekee sinut onnelliseksi, mistä sinä nautit, mitä positiivista keksit ympäriltäsi ja elämästäsi? Siitä ei edes tarvitse raportoida kenellekkään, riittää jos kokeilet sitä itseksesi. :)
Ja hei, tsemppiä teille kaikille jotka luette tämän. Tsemppiä positiivisuushaasteeseen niille, jotka siihen tarttuvat, ja tsempit myös ihan kaikille sen oman tien kulkemiseen. Se on joskus pelottavaa, haastavaa ja vaikeaakin, mut painetaan eteenpäin, suomalaisella sisulla, tai sitten ihan vaan itsepäisyyttämme. :P
Hei taas! Dieettikuulumisia tuleekin nyt vähän viiveellä taas. Syynä siihen on monta juttua, yhtenä niistä vastoinkäymiset jotka on saaneet vähän mieltä maahan tän dieetin kanssa, mutta myös jatkuva ajatusprosessi seuraavan mietintämyssy- osion kanssa. Ne ei ole helppoja juttuja prosessoida itsensä kanssa, saati sitten niistä kertominen muille järkevästi ja ymmärrettävästi. Nyt kuitenkin rohkaistun yrittämään, hip hei!
Aloitetaan vastoinkäymisistä:
Tämä osio sisältää vähän henkilökohtaisempaa tyttöjen juttuja- osiota, joten jos nää jutut ei kiinnosta, siirry seuraavaan osioon! :) Jätettyäni viime syksynä hormonaalisen ehkäisyn pois, kroppani ja kuukautiskiertoni on esittänyt mielenkiintoisia palautumisprosesseja tässä viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt PMS- oireeni olivat sinänsä mielenkiintoiset, sillä jäätävän turvotuksen lisäksi alaselkäni oli todella jumissa pari viikkoa. Ensin mainittu oli omiaan laskemaan motivaatiota ja mielialaa dieetin suhteen, kun päivä päivältä peilikuva alkoi muistuttaa michelin-ukkoa sen sijaan että dieetin normaalimpia tuloksia oli lainkaan nähtävissä! Lisäksi selkäkipu jumitti treenin lähes kokonaan viikoksi, sillä kaikki paitsi käsitreeni oli nou-nou. Aavistelin kyllä, että olo helpottaisi kunhan menkat alkaa, mutta silti mieliala pääsi laskemaan melkoisen alas ennen kuin päästiin taas jatkamaan täyttä höyryä eteenpäin.
Se turvotus, se ihana turvotus! Käsivarsi 2x isompana kuin koskaan! ÄÄH!
Hätähousulle kun nuo vastoinkäymiset tuntuu olevan vähän raskaanpuoleisia, kun ne tahtoo aina hidastaa matkantekoa väliaikaisesti. Paino kuitenkin sanalla väliaikaisesti, joten kun projektina on kroppa, on matka pidempi kuin viikko tai kaksi, ei se viikko tai kaksi loppujen lopuksi ole muuta kuin hidaste minkä kroppa joskus tarvitsee hengähtääkseen. Mietinkin pitkään, haluanko ja voinko jakaa tällaisia henkilökohtaisempia juttuja teidän kanssa, mutta tulin siihen tulokseen, että koska projektinani on kroppa ja sen hyvinvointi, niin tällaiset jutut kuuluu aika olennaisesti siihen. On kuunneltava kroppaa ja elettävä sen ehdoilla. Musta ei ole mitään mieltä kurittaa omaa kroppaansa ja tavoitella tuloksia oman hyvinvointinsa kustannuksella. Siitä päästäänkin sitten seuraavaan osioon:
Mitä fitness on? Mitä se minulle merkitsee?
Fitness. Oonko mä tarpeeksi fitness? Mitä se oikein tarkoittaa?
Maanantaina alkoi se kaikkien wannabe-fitnesstyttöjen suosikkiohjelma, Fitnesspäiväkirjat. Sen neljä tähtöstä esittelee omaa fitness-elämäänsä sellaisena kuin tv-yhtiö on sen halunnut esittää. Se on tietysti saanut viihdearvoa lisääviä elementtejä, jotta katsoja jaksaa sitä viikosta toiseen katsoa. Muutenhan se olisi aika tylsää - samoja ruokia; kanaa ja riisiä ja mitäkaikkea päivästä toiseen, samoja puntteja samoilla saleilla päivästä toiseen, ähkimistä, hikeä ja aterioiden vetämistä nassuun joskus hassuissakin paikoissa. Tuttua huttua, eikö? Ja se oheistoiminta, kuka mitäkin niiden aterioiden ja salitreenien välissä tekeekin, no sekin on sitten sitä elämää fitneksen ohessa, eikö niin?
Luin tässä yhtenä päivänä erään liikunta-alan ammattilaisen ja fitness-eläjän päivityksen fabosta, joka saikin aikaan vilkasta keskustelua Fitnesspäiväkirjojen tiimoilta. Siinä aika moni oli sitä mieltä, että Fitnesspäiväkirjat ei edusta oikeaa fitness-elämäntapaa. Jäin miettimään tuota, että miksi ei. Miksi niin moni sanoo, ettei tuossa ohjelmassa olijat edusta sitä todellista fitness-elämä vaan aiheuttavat myötähäpeän tunteita ja herättävät arvostelua.
Fitness-selfiet ainaki kuuluu fitnekseen? Dieettimasua ihmettelemässä.
Mikä oikeastaan sitten on oikeaa fitness-elämää? Kuka on oikeasti fitness? Onko olemassa joku yksi oikea tapa elää jolloin voidaan sanoa, että elää fitness-elämää? Kuka sen määrittää, ja olenko minä esimerkiksi tarpeeksi fitness voidakseni blogata fitneksestä? Nyt ollaan syvissä vesissä, mutta koittakaa kestää. Mietitäänpä:
En ole suunnitellut nousevani bikini fitness- kisalavoille. Kukahan sen blogissaan vastikään sanoikaan, olen se sellainen niinsanottu "hiljainen arjen sankari", joka jää aina sinne taustalle puurtamaan kaikessa hiljaisuudessaan kun muut treenaavat tavoitteellisesti kisalavoja varten. Treenaan minäkin tavoitteellisesti, mutta omaksi ilokseni. Olenko siis tarpeeksi fitness?
Syön ruokavalion mukaan, ja punnitsen ruokani. Ainakin dieetillä. Niin, ja olen tosiaan joskus dieetillä. Olenko siis fitness?
Kannan eväitä mukanani. Siinä vaiheessa alkaa jo hävettää, kun kiireisempänä päivänä kouluun lähtiessä mukana on kolme ateriaa laukussa. Usein laukussa on kolmekin sheikkeriä kouluun lähtiessä. Olenko siis fitness?
Peilikuva on viikko viikolta lihaksikkaampi, ainakin minun mielestäni. Olen hoikka, ainakin silloin kun ei ole turvotusta, ja tässä kun ylimääräisiä löysiä vähennellään, nähdään millaisia lihaksia se vuoden työ on tuonut mukanaan. En kuitenkaan ole näännyttämässä itseäni, enkä kiduttamassa itseäni terveyteni uhalla vain sen takia, että haluan olla laiha. Kaikki kunnia niille, jotka siihen pystyvät ja haluavat palavasti päästä sinne bikini fitness- kisalavoille ja onnistuvat tavoitteessaan. Minusta ei ole ainakaan vielä siihen, sillä nautin olostani näinkin, ja olen tyytyväinen omaan arviooni kropastani ja peilikuvastani, enkä ainakaan vielä tarvitse muita sitä tekemään puolestani. Olenko nyt siis ollenkaan fitness?
Tämän aamun kondista.
Aion esittää tässä nyt väitteen, joka saattaa olla jonkun mielestä aika hurja:
Fitness on juuri sitä miksi minä itse sen itselleni teen. Kukaan ei voi, eikä saa tulla sanomaan, ettei tuo riitä, eikä tuo ole oikeasti jotain. Elän itselleni, ja elän niin että se riittää minulle. Minä kutsun elämääni fitness- elämäksi, sillä fitness vapaasti suomennettuna tarkoittaa kuitenkin hyvää oloa ja terveyttä. Siihen minä pyrin, vaikka joskus harhaudunkin pois fitneksen hurmiosta ja nautin ihan oikean, kunnollisen pirtelön syntymäpäivän tai vaikka lomapäivän kunniaksi. Ei se tee minusta vähemmän fitnestä. En tuomitse muita, ja toivon ettei muut tuomitse minua. Jokainen meistä on oikeutettu elämään juuri sellaista elämää kuin haluaa, ja tekemään valintojaan sen mukaan. Täydellinen kieltäytyminen ja kieltäminen ei ole tervettä, ehdottomuus on mielen sulkemista mahdollisuuksilta. Sitä minä yritän välttää.
Mitä te lukijat olette mieltä asiasta? Kantaa saa ottaa kommentteihin, sähköpostilla suvi.isohanni@gmail.com tai vaikka fabossa jos siltä tuntuu! Saa olla eri mieltä, kunhan keskustelua käydään asiallisessa hengessä - kun kyseessä ei kuitenkaan ole se maailman vakavin asia. ;)
Mutta hei, loppukevennys!
Jotta ei nyt menisi aivan kauheaksi paatokseksi niin laitetaan vähän kuvasettejä taas tästä mun fitness-elämästä. :)
Taikapurnukoita. LOL :D Kaikki keinot kehiin jottei ne työllä ja tuskalla ähelletyt lihakset katoais tässä dieetin ohessa. Mutta eipä tuudittauduta illuusioon, nämä ei tee työtä puolestasi vaikka kuinka niin haluaisit! Ni.
Tavallista (fitness) elämää koulussa.
Iltapallaa. Treenin jälkeen saa pari hiilaripommia kylykeen. Namnam! :)
Luja puristus loppuun asti!
Tästä mä nautin, tää on mun elämää!
Jottei aivan menis liian vakavaksi.... ;) Ensi kertaan, tyypit! <3
Moikka taas täältä diettaamisen eturintamasta, tavallisen elämän keskeltä!
Kun ollaan dieetillä ilman kisatavoitetta ja siis ihan muuten vaan kiristellään, on välillä ihan hyvä pysähtyä miettimäänkin, mitä on tekemässä. Tuossa pohdittuani pitkään tuli asiaa lopulta niin paljon, että jouduin jakamaan sen kolmeen osaan: Miksi? Mitä? Miten?
Yritän vastata, tai ainakin pohtia tässä tekstissä näitä kysymyksiä:
Miksi dieetti, tai miksi fitness ylipäätään? Onko se luopumista,
vaatiiko se itsekuria, onko se turhamaisuutta vai onko sille jotain
muuta syytä?
Vähän niinkuin tämä, tylsää dieettisapuskaa?
Niin. Yleinen mielikuvahan dieetistä on negatiivinen. Ollaan syömättä, syödään tosi tylsiä ruokia, on nälkä, mitään ei saa ja kaikki kiva kielletään. Miksi sellaiseen kukaan huvikseen haluaa lähteä, jos se vaaka ei osoita yli satasta ja vaatekootkin on suhteellisen pieniä? Kieltämättä, jos asiaa ajattelee noin, niin kuulostaahan se aika typerältä! :) Mutta jos asiaa ei ajattelisikaan noin mustavalkoisesti, niin voi huomata, että on olemassa kultainen keskitie. Se tie, jossa mitään ei vedetäkään aivan äärimmilleen.
Aamupalaprosessi
Toisin kuin monet true fitnesspuput, jotka elää ja hengittää fitness-laiffii ja tutkii, rakentaa ja kokeilee erilaisia ruokavalioita, superfoodeja, jauheita, pillereitä, dieettaa ihan koko ajan ja rajoittaa kaikkea ihan vaan sen takia et niin kuuluu tehdä, mä yritän pitää rutiineista ja fitneksestä kiinni jotta se voi tukea mun normaalia, muuta elämää. :) Toivottavasti mä en nyt onnistu loukkaamaan ketään tuolla vähän kärjistetyllä kuvauksella, en tosiaan tarkoita että sekään olisi väärin tai jotenkin huono valinta. Mulla ei vaan aika ja mielenkiinto riitä ihan niin pitkälle, että hifistelisin koko ajan jotain mahtavia ja siistejä jauheita jotka maistuu ihan kamalalle. Mut mä en sitten tiedä, olenko mä lainkaan mikään true fitnesspupu. ;) Mä koen, että elämä tapahtuu sen fitneksen lisäksi kaikessa muussakin, mitä mä teen. Oon vähän vanhanaikainen, ja tykkään semmoisesta plain simple- tyyppisistä ratkaisuista. Mä en harrasta polvitukia, painonnostovöitä, salihanskoja, maca-jauheita tai muita hässäköitä. En voi käsittää, miten joku jaksaa tehdä joka aamu jonkun aamiaissmoothien viidestä eri superfood-jauheesta ja banaanista. Mulle on hyvä saavutus jos mä jaksan väsätä sen puuron, muistan lisätä sinne sen öljyn ja vielä huomaan laittaa oikean määrän protskujauhetta siihen. Kahvinkeittokin on jo tarpeeksi vaativa projekti aamuisin... en tosiaan siis oo mikään aamu-ihminen! :D
Nam!
Mulle tulee kuitenkin tästä elämäntavasta hyvä olo, se tasapainottaa niin henkistä kuin fyysistäkin oloa. Se ei ole stressin aihe, kun en suostu siitä stressiä ottamaan! Miksi pitäisi? Miksi elämäntavasta ylipäätään pitäisi stressata? Kyseessähän on aivan oma valinta, miten on halunnut elämäänsä viettää. Joka päivä, joka hetki, on vastassa uusi valinta. Se, minkä valinnan mä milloinkin teen, määrittelee sen olenko tyytyväinen elämääni vai en. Mä haluan elää sellaista elämää, jossa pystyn seisomaan kaikkien valintojeni takana. Esimerkiksi: Mä oon dieetillä, mutta söin eilen puolikkaan Tuplan. Se ei kaada maailmaa, ja pystyin ilomielin antamaan itselleni luvan poiketa vähän dieetistä - enkä edes nähnyt asiasta painajaisia yöllä! :D
Niin. Miksi sitten dieettaan? No, miksi en? Tietysti on kiva katsoa itseään peilistä, ja tutkiskella mitä muutoksia tämän prosessin aikana kehoon tulee. On kiva kaivaa kaapista bikinit kesää varten esiin ja kokeilla niitä päälle huomaten, että hyvältä näyttää! Olin niin turvoksissa kiertueen jälkeen, että olo oli ikävä ja turpea. Ei ollut kiva olla! Housuja ja paitoja piti asetella päälle, ettei turvotus rönsyilisi housurajan päälle. Ei se ole kivaa! Tiesin, että pienellä kiristelyllä saan turvotuksen laskemaan, ja kiva olisi kurkata sen kaiken löysän alle, ja katsoa mitä parin vuoden treenaamisella on saatu aikaan. Ajatus siitä, että se on mahdollista, että minä pystyn siihen, ja että se ei ole ihan mahdottoman suuren työn takana, tuntui mukavalta! Joten, miksi ei? Joku saattaisi varmaankin sanoa, että sehän on narsismia, että tykkää ihailla itseään, mutta kukapa ei oman työnsä tuloksia haluaisi ihailla? Toisilla se on itsetehty kakku, tai itse veistetty vene, minulle se on projekti kroppa! :)
Tadaa, kaksi viikkoa dieettiä ja hyvin näyttäis potkivan! :)
Ai mitenkö se projekti kroppa oikein sitten edistyy? No, täältä pesee!
Treenit on sujuneet aina vain paremmin ja paremmin! Nautin taas siitä tunteesta, että saan antaa kaikkeni, ja annankin! Mulle jo vähän taas naurettiin yhdellä salireissulla, kun tulin taas hirveän keskittyneenä ja melkein raivolla tekemään jalkatreeniä! :D No hyvähän se on ettei sitä oteta pahalla, kaippa nuo tutummat salityypit alkaa jo tottumaan siihen, että joskus ei vaan lähe ilman pikku kurttua otsassa - sillä jalkatreenillä saatiinkin aikaiseksi taas oma painoennätys prässissä, vaikka ei ollut ihan niin tarkoitus alkaa riehumaan. :P Mutta jos kroppa sanoo "yea" ja pää sanoo "hell yea" niin silloin on parempi antaa mennä vaan!
Pepputreeniä uudella laitteella!
Tästä tulee vähän perverssi olo, mutta kyllähän toimii ja hyvin! Aaah! :P
Namnam, kyllä pehvaa hellitään - salille oli tullut toinenkin pehvankasvatuslaite!
Harjoittelussa vielä sen oikean tuntuman saaminen, mutta ihan mahtislaite silti! <3
Ruokailut sujuu tosi kivasti! Tämän viikon alussa tehtiin eka pudotus kaloreihin, ja fiilis on ollut tosi hyvä. Ruokkis piti kyllä sitten laskea uusiksi, kun oli pakko ottaa välipalalta mun rakastamat leivät pois kun ne tuntui turvottavan vähän liiankin kanssa. Ei sovi entiselle leipärohmulle leivät enää, ei! Oh well, no can do! Laitoin testiin sitten Mannisen Protein Puddingin josta tein protskupannareita, ja ai kiesus ko oli hyvvää! :) Tässäpä vähän kuvia mun dieettiruuista, oon niistä aktiivisesti räpsinyt kuvia niinkö kunnon fitnesspupun kuuluukin, mutta pitäähän ne tännekkin laittaa! :D En jaksa liikoja stressailla noista ruuista, pääasia et määrät on oikein ja oikeat ruuat tulee syötyä oikeisiin aikoihin, maku on jostain syystä ollut nyt kyllä yllättävän jees silti! Johtuu varmaan siitä, että puhdas ruoka tuntuu ja maistuu taas pitkästä aikaa niiiiin hyvälle! :)
Kiireisen fitnesspupun pikaruokaa: Valmiiksi paistettuja kananpaloja pakkasesta lautaselle, lisää riisi ja kasvikset ja mikroon! Valmista HETI.
Kas näin!
Ja näin!
Etuja (vai haittoja??) valmentajan asumisessa saman katon alla? :P J otti asiakseen varmistaa, että tulosta tulee! :D Ihana <3
Ihania protskupannareita välipalaksi, nam! Ei tää dieetti nyt aivan kurjaa ole!
Hei, niin ja kun oon avautunut mun pöksyongelmista täällä (Esimerkiksi täällä), niin laitetaanpa päivitystä silläkin saralla kehiin! :) Mä hankin nimittäin ensimmäiset pitkästä aikaa sopivat, kivat, joustavat, mukavat ja aika vähän pehvan kohdalta alaspäin valuvat housut: Drome Zipper Pantsit! Jes! Taas ollaan ihmisten lailla normaaleissa housuissa, eikä tarvi miettiä mistä löytäis tarpeeksi pitkiä paitoja legginssien kanssa pidettäviksi ettei kukaan luule et pehva paljaana kuljen kalsareissa pitkin kyliä! :D Parasta!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän tämän katsauksen, palaan asiaan kunhan osa 2/3 valmistuu. Sitä odotellessa muista tsekkailla Instasta kuulumisia kuvien muodossa. :)
