Odottavan aika on ollut pitkä, ja viikonlopun kisakuvat facebookissa on ollut paitsi motivoivia ja hienoja, myös masentavia. Itse en ole tän sairastelun aikana paljoa peiliin viitsinyt edes katsella, tiukat paidat on jääneet kaappiin ja kaikki löysät kaavut on kaivettu esiin. Pienissä hormonihöyryissä kun turvottaa vielä lisää tän flunssapöhön lisäksi, ei peilikuva arvatenkaan ole ihan kovinkaan fitness. Tulostavoite kun on itsellä nostettu korkealle ja kun meikäläinen on melkoinen hätähousu, niin edellämainittujen yhdistelmä on omiaan saamaan epätoivon ja turhautumisen kyyneleet nousemaan silmiin. Juu hassua, outoa ja hömöä ja varmaan joitakin muitakin sanoja vois käyttää kuvaamaan tätä mun epätoivoa siitä, etten ikinä koskaan varmastikaan yllä, pääse, tai kykene samaan.
Siis ihan oikeasti.
Mikä siihen fiilikseen auttaa? No ensin otetaan itseä niskasta kiinni. Sitten ryhdistäydytään. Sitten tehdään suunnitelma - sama kuin aikaisemminkin:
Joka päivä, joka ikinen päivä tehdään töitä, tehdään se työ mikä täytyy tehdä jotta jonain päivänä se maalilinja häämöttää. Askel kerrallaan, askel askeleelta. Hätähousut hiiteen ja kärsivällisyys kehiin. Järki päähän ja lapselliset "mää tahon heti kaikki mulle nyt!" -jutut unholaan. Tää ei oo hätähousujen laji.
Mutta tän kaiken vimman voi käyttää myös hyödyksi! Sillä voi kammeta itsensä salille silloinkin kun ei huvita. Sen voi ottaa henkiseksi voimanlähteeksi, ja skipata treenilaturin. ;) Sen voi kääntää uskoksi siihen, että "vielä minä täältä tulen." Sen voi muuntaa itselleen ohjenuoraksi, muistutukseksi, miksi tätä tekee. Miksi tätä haluaa tehdä. Jotta joku päivä voi sanoa: "Minä tein sen." Vaikken koskaan nousisi kisalavoille, mä haluan saavuttaa sen tavoitteen jonka olen itselleni asettanut. Saada sen kropan joka on mun unelmakroppa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ota kantaa! Anna palautetta!
Anna palaa!