Lähipiiri ja fitness: Tukea vai tuomitsemista?

Luvassa tämän päivän fitness-tarjottimella olis avautumista, pohdintaa siitä miksi fitness on niin nou-nou ja mitä se minulle merkitsee jokapäiväisessä elämässä. Niin, siis fitness ja se, miten muut siihen reagoi.

Aloittaessani ruokavaliolla, muut luulivat että aloitin miehen takia. Vaikka aloitin miehen ansiosta, valitsemani tie oli itse valitsemani - tein valinnan, koska olin halunnut sitä jo kauan.

- Miksi tämä aihe aiheuttaa lähtökohtaisesti enemmän negaatioita muissa kuin moni muu aihe? Miksi oletetaan pahinta? Miksi jotkut olettaa, etten halua itse muuttaa todella huonoja elämäntapojani paremmaksi, kun kerran voin? Onko se sittenkin uhka muille, pelottaako muita se, että minä pystyn ja teen, kun muut pysyvät omissa elämäntavoissaan (vaikka niissä ei edes olisi mitään vikaa?) Onko radikaali muutos se, joka epäilyttää, vai vain se, että joku on niin innoissaan jostakin? Minä olin alkuun todella innostunut siitä, että vihdoinkin haaveeni toteutuu, vihdoinkin osaan ja opin laittamaan elämäni kuntoon! Monenmoista ihmettä oli matkan varrella, joita ihmettelin ääneen myös muille kuin sille joka minua valmensi. En tuntenut ketään "fitness-tyyppiä", jonka kanssa ihmetellä asiaa. Käännyin siis ystävieni puoleen, mutta yllätyin reaktioista, jotka olivat vastassa. 

Juuri tänään luin facebookista, kun eräs ystäväni iloitsi olevansa kevyempi kuin kahteenkymmeneen vuoteen! Siis vau! Mahtaa olla mieletön olo! Ja mitä ensimmäisessä kommentissa lukikaan? "Hienoa! Mutta ei liikaa!" Tarkoittiko tuo nyt sitä, että onnea, mutta sitä ei toivoteta kuin maltilla ettei vastaanottaja ylpisty? Vai sitä, ettei liikaa saa laihduttaa sitten? Mikä on liikaa? Mikä on sopiva määrä laihtua? Jos ihminen on puolet elämästään ollut YLIpainoinen, kantanut painoa mukanaan kaikkialle, ja vihdoinkin pääsee siitä eroon, niin muistutetaan, ettei sitten varmasti saa liikaa pudottaa, ettet vaikkapa muutu liian laihaksi meille, jotka ovat sinut lihavana tottuneet näkemään? Vai kuinka? Ani harva kuitenkaan tuollaisessa tilanteessa sitä keskitysleiri-lookkiakaan hakee, tai vaikea kuvitella... Siihen on myös uskoakseni aika vaikea päästä, vielä vaikeampi kuin pudottaa sitä ylipainoa normaaliin.

Saako ystäviltä sitten elämäntapamuutoksessa enemmän tukea vaiko tuomitsemista? Olin yllättynyt vastauksesta - olen kai vähän sinisilmäinen tapaus, mutta yllätyin yhtä kaikki. Menetin elämäntapaani muuttaessa yhden ystävän, joka ei puhu minulle enää. Ai miksikö? En keksi muuta syytä kuin sen, että hän yritti jatkuvasti laihtua, muttei onnistunut kuin keräämään lisää painoa, kun yhteinen harrastuksemme oli käydä pitsalla lähipitseriassa. Enää en sitä tehnyt, vaan ihmettelin hänellekin miten hyvä olo tulee kun syö puhtaasti! No tiedän nyt, ettei olisi saanut höyrytä tuollaisesta sellaiselle, jota asia ei kiinnosta. Paitsi, että kiinnosti, mutta ei sitten kuitenkaan. Mutta innostuksissaankaan ei ole ookoo puhua fitneksestä. Kun ihmiset ei tykkää. Ne menee vaikeaksi, ahdistuu, alkaa ruotimaan omia elämäntapojaan ja puolustelemaan niitä heti.

Voiko fitneksestä puhua ilman ahdistusta? Ilman, että sitä vähättelee tai korostaa sitä osaa, että ottaa sen asian kanssa rennosti ja VOI syödä joskus munkkiakin vaikka onkin fitness. Toiset tuntuu päättäneen aika usein mun kohdalla, etten varmaan voi syödä ku oon fitness. Jotkut varmaan lähtee siitä olettamuksesta niiden true-fitness tyyppien hörhöilystä, jotka ei voi joustaa mistään ruokkiksesta kun kahden vuoden päästä on kisat?  (Anteeksi vaan tyypit, mutta musta se on vähän hauskaa, jos ottaa asian niin tosissaan että täysin orjallisesti noudattaa ruokkistaan ilman yhtään poikkeusta missään, niin että se kaikki menee ELÄMÄN edelle...) Myös se on musta on jotenkin niin hauskaa, että jos en puhu ruokavaliostani tai elämäntavastani, niin sitten multa siitä joku tulee kysymään. Kun sitten vastaan kysymykseen, niin kysyjä ahdistuu, selittelee omia valintojaan, tai sitten naurahtaa hermostuneesti, tai tuhahtaa, että jaa niin, sä oot taas SELLAINEN tyyppi. Niitä fitness-pellejä. No joo. Niin oon, vaikkei nyt pellepukua satukaan olemaan messissä, niin pellestähän mä menen. Ai miksi? No siksi, että mä välitän mitä ja miten syön ja miten mä voin.

Tuomitsenko muita vai tuomitsevatko muut minut? Monet tuntuu ajattelevan (ainakin selittelyn määrästä päätellen) että mä tuomitsen kaikki muut, jotka ei syö tai elä samalla tavalla kuin mä. Höps! Miksi tuomitsisin? Ei mulla kiinnosta kulkea koulun ruokalassa tsekkaamassa kaikkien ruokalautasia ja selittää sitten että te kaikki syötte ihan väärin kun ette syö niinkuin mä! :D En mä katso kaveria pahalla jos se tuo kylään tullessaan munkkipussin, tai jos joku syö evääksi suklaapatukan protskupatukan sijaan. Eihän se mulle kuulu lainkaan, ja kyllä mä tiedän senkin, että joskus tekee mieli tai ihan vaan vaikkei tekiskään, niin hyvältä se herkku maistuu silti! :) Mutta sitten mä saan kommenttia, että "sähän et tällaisia nyt tietenkään..." tai "en mä usein tälleen, tiedäthän sä." Tai sitten, jos porukassa joku ottaa puheeksi aiheen, ja kysyy multa et tiedänkö mä jotain juttua ku oon sitä ruokkisjuttua harrastanu, niin jossain vaiheessa jonkun on pakko tokaista siihen väliin, että "otetaanpa me tässä välissä taas vähän sipsiä!" Oonko mä nyt vähän herkkä, vai kuvittelenko mä vaan, että fitneksestä on tullut tabu? Miksei harrastuksesta voi puhua? Voiko muista harrastuksista puhua? Voiko vaikka autointoilija puhua uudesta autostaan ilman, että muille tulee vähemmyydentunnetta tai että joku sanoo että oles nyt siinä. Toisaalta, eihän mistään nyt loputtomiin jaksa kuunnella, jos ei itsellä kiinnosta. Kyllä mä sen ymmärrän. Tuntuu vaan niin hassulta, ettei omasta elämästään saa puhua ollenkaan kenellekkään joka ei ole fitness. 

Mun elämä kuitenkin koostuu aika pitkälti näistä asioista: 

- Syöminen

- Treenaaminen

- Koulu

- Työ

Syöminen ja ruuanlaitto on, niinkuin aika monelle muullekkin aika olennainen osa elämää. Muut kertoo miten ihania kermakastikkeita ja pähkinätäytteitä ne tekee possun kylkeen romanttisina illallisina. Mä kerron, miten romanttisesti me syötiin dieettiruoat muovikipoista joissa ne oli lämmitetty mikrossa. Huumoria. (Ei uponnu, koitin vissiin olla parempi kuin toiset?) Treenaaminen on sama asia kuin joku muu harrastus jollekin muulle. Joku lähtee koiratreeneihin, joku lenkille. Mä lähden treenille. Jostain syystä kuitenkin faboon omien treenipäivitysten postaaminen on kanssa nou-nou, kun koiratreeneistä postaaminen onkin sitten ihan ookoo. Törmäsin tällaiseen lööppiin netissä: 11 ärsyttävintä facebook-päivitystä - psykologi valottaa, mitä ne kertovat kirjoittajasta ja siinä heti kakkosena oli saliposeeraukset:  

2. Päivittäiset salikuvat peiliposeerauksen kera

"Todella noloa. Tätä harrastavat myös monet 40-vuotiaat naiset. Ymmärrän, että joskus tätä tehdään, mutta että lähes päivittäin? Onko tämäkin huomion kalastelua?"

– Tutkimusten mukaan 80 prosenttia naisista miettii joka päivä, onko heidän kehonsa tarpeeksi hyvä, ja he suhtautuvat omaan kehoonsa kriittisesti. Tämä näkyy nykyisin myös miehissä ja bodaamisesta on vain yksi askel kauneuskirurgiaan. Ne kertovat samasta asiasta.

– Salilla käynti on osa tätä yleistä ongelmaa, että on suoritettava koko ajan jotakin ollakseen kelvollinen. Salilla käyntihän on aikamoista suorittamista. Voi olla, että siinä on yritys tehdä itsestään kelvollista ja kertoo myös siitä, hyväksyykö ihminen itsensä vai ei.

Wtf??!! Bodaamisesta on vain yksi askel kauneuskirurgiaan? Kertoo samasta asiasta? Salilla käynti on ONGELMA?? Salilla käynti on muutakin kuin suorittamista, se on nautintoa, hyvää oloa ja itsensä haastamista. Hyväksyn itseni just fine, käyn salilla tai en. Muropaketista psykologin paperinsa saanut sohvaperuna, joka tuomitsee liikunnan ja kieltää liikunnasta saatavan hyvän olon, taas ei hyväksyntääni saa. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta muiden tuomitseminen erilaisuuden takia on aina saanut mun hiuskarvat pystyyn. Yleistys on syvältä, ja sen pohjalta ihmisten arvottaminen käy tosissaan jo hermoon. Kun se tehdään vielä median toimesta ja vahvistetaan niitä sosiaalisia tabuja ja uskomuksia ja asenteita ihan urakalla, voisi joku sanoa sitä jo propagandaksi. Miksi on niin väärin ja huono asia pitää omasta kropastaan huolta? Miksi pitäisi elää niinkuin kaikki muutkin, ettei se erilaisuus vain olisi vaarallista ja johtaisi vähintään ortoreksiaan, anoreksiaan tai johonkin muuhun tautiin joka on aivan satavarmasti kuolemaksi? Voin tässä ja nyt kertoa, aivan 100% varmuudella, että minun elämäntapani ennen oli huomattavasti vahingollisempaa ja vaarallisempaa terveydelleni kuin nyt. Vaikka se nyt onkin fitness. Hurjaa, vai mitä? ;)

Loppuun mietelause, johon en edes yritä kehittää mitään viitetekstiä tämän enempää. Yritän enemmän tai vähemmän vain elää tämän mukaan. 

 Älä yritä miellyttää muita. Tee omaa juttuasi. Tee sitä mistä nautit.

Sen voisi laittaa kauniimpaankin muotoon, mutta koska tää oli tällainen paatos-teksti alusta loppuun ja lopusta alkuun, jossa ajatuskin karkasi useammin kuin kerran, josta toivon niinkin paljon kuin sen, että joku edes jaksaisi lukea sen loppuun saakka, ja ymmärtäisi vieläpä sen, mitä yritän sanoa. Niin siksi en kaunistele tuotakaan lausetta tämän enempää. :)